perjantai 9. tammikuuta 2015

Uudelle ajalle siirtyminen merkitsi ennen kaikkea radikaalia muutosta uskonnollisen ja uskonnoista riippumattoman kulttuurin ja maailmankuvan suhteissa – kirkon auktoriteetin heikkenemistä ja vähittäistä mutta vääjäämätöntä tieteen vallan kasvua.

Renessanssiaika 1500-luvun taitteessa tarkoitti uskomiseen ja tietämiseen keskittyvien elämänmuotojen huomattavaa, joskaan ei lopullista, erkaantumista. Renessanssihumanismin filosofisena lähtökohtana oli alkaa kysyä ja hankkia tietoa itse ohi uskonnollisten tulkitsijoiden ja päällekatsojien, kuten paavin, piispojen ja kardinaalien, joista useiden häikäilemätöntä oman edun tavoittelua renessanssiajattelijat vastustivat. Kreikan ja latinan sivistyskielet oppineina renessanssi-ihmiset halusivat elävöittää antiikin ajan taiteellista, tieteellistä ja poliittista maailmaa osittain tai kokonaan katolisen kristinuskon maailmanselityksistä ja tapamoraaleista poiketen. Maallinen eli sekulaari, uskonnoista riippumaton tietämisen ja taitamisen kulttuuri edistyi rinta rinnan yhtäältä 1500-luvulla alkaneen kansallisvaltiokehityksen, toisaalta keskiajan saatossa vauraiksi ruhtinaskunniksi jäsentyneiden poliittisten yhteisöjen keskinäisen kamppailun kanssa.

Keskiajalla kukoistanut teoreettinen filosofia jäi tiedon soveltamista vaativien alojen kuten hallitsemisen, tekniikan, kaupan, sodankäynnin sekä merenkulun varjoon. Leonardo da Vinci (1442-1519) oli yleisneroudessaan konkreettisesti hyödyllinen useille hoveille esim. insinööriosaamisensa ja Niccolo Machiavelli (1469-1527) Firenzelleen poliittisen asiantuntijuutensa ansiosta.

Kristikunnassa uusi aika näyttäytyi protestanttiset kirkot luoneena uskonpuhdistuksena eli reformaationa, jonka seurauksena aiemmin koko maanosan kulttuuria ja ihmiskuvaa määrittäneen katolisen kirkon valta surkastui Pohjois-Euroopassa lähes olemattomiin. Reformaatio alkoi augostinolaismunkkina uskoaan tutkiskelleen ja myöhemmin Wittenbergin yliopiston teologian professorina toimineen Martin Lutherin (1483-1546) protestista katolisen kirkon hallinnollista ja teologista valtaa kohtaan. Katolinen kirkko hylkäsi Lutherin vaatiman armoon pohjautuvan, humanistisen, kirkon sijasta sielua ja yksin Raamattua opillisena ohjenuoranaan korostavan uskontulkinnan, anekaupan vastaisuuden ja pappien naimisiinmeno-oikeuden. Toisaalta Luther sai samaan aikaan myös kannatusta katolisen kirkon hallintoa vastustaneiden saksalaisten ruhtinaskuntien piirissä, ja Alppien pohjoispuolella omaksuttiin sangen nopeasti protestanttisen luterilaisuuden periaatteet. Saksassa Lutherin työtä jatkoi koululaitosuudistajana ja eetikkona historiaan jäänyt Philipp Melanchthon (1497-1560).

Ruotsiin luterilaisuus rantautui Västeråsin valtiopäivien (1527) yhteydessä Kustaa Vaasan tahdottua kurjistaa katolisen kirkon valtaa valtiolliseen hallintoon nähden. Suomen puolella uskonpuhditustyössä uurasti mm. Raamatun ja kirkollisia tekstejä kääntänyt Lutherin ja Erasmus Rotterdamilaisen oppilas, Turun piispa Mikael Agricola (1510-1557). Laajemmin pohjoista uskonelämää uudelleenohjeisti oikeusfilosofina, historioitsijana ja Kustaa Vaasan kanslerinakin kunnostautunut Olaus Petri (1493-1552). Petri käy monialaisuudessaan myös esimerkiksi siitä, kuinka mutkattomasti renessanssihumanismi ja kristillinen reformaatio-oppi kävivät yksiin erityisesti pohjoismaisessa luterilaisessa syvähenkisyydessä ja valtakunnan tason reaalipolitiikassa.

Sveitsissä uskonpuhdistajana toimi aluksi Ulrich Zwingli (1484-1531). Lutherin kanssa muun muassa sakramenttien kuten ehtoollisen tulkinnoissa eripuraisen reformoidun kirkon uudistusta jatkoi kalvinismina tunnetun kirkkojärjestyksen ja moraalin laatija Jean Calvin (1509-1564). Englannissa katolisuudesta luopuminen oli muutaman humanistin vastaavanlaisista pyrinnöistä huolimatta ensi sijassa Kuningas Henrik VIII:n tekosia. Asetettuaan itsensä (1531) uuden anglikaanisen kirkon johtoon sai kuningas eron vaimostaan Katariina Aragonialaisesta.

Espanjan saavutettua suurvalta-aseman katolisen kirkon piirissä aloitettiin anekaupan lakkauttaneen ja katolista oppia jäsentäneen Trenton kirkolliskokouksen (1545-1563) myötä ns. vastauskonpuhdistus, jota toteutti Ignatius Loyolan johtama jesuiittaveljeskunta. Vastauskonpuhdistus kuitenkin vain jyrkensi pohjoisen ja eteläisen Euroopan uskonnollista vastakkainasettelua.

Todellista kristillisyyttä antiikin oppien avulla etsinyt Erasmus Rotterdamilainen (1466-1536) on 1500-luvun mielenkiintoisimpia filosofisia ajattelijoita. Tähän itsenäisen humanistin esikuvaan verrattuna muut reformaattorit kuuluivat filosofisesti ottaen keskiaikaan. Mainitsemisen arvoinen on myös englantilainen lakimies ja poliitikko, Utopia-teoksensa (julk. 1516) vallitsevien poliittisten olojen kritiikiksi kirjoittanut Thomas More (1478-1535), jolle ja jonka luona Erasmus kirjoitti katolisen kirkon kritiikkinsä Tyhmyyden ylistys (1509) (vrt. More: moros – latinaksi hulluus). Sekä More että Erasmus olivat luterilaisuudeksi muodostuneen opin vastustajia, katolisen kirkon sisäisiä uudistajia. Monessa suhteessa edellisten kanssa samankaltaista omaehtoista humanismia Ranskassa edusti skeptikko-filosofi ja esseekirjallisuuden pioneeri Michel de Montaigne (1533-1592).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti